Elokuun puoliväli, 2009
Dubai, Arabiemiirikuntien liitto

Ranskalainen journalisti Julien Levasseur on saapunut Dubaihin tekemään taustatutkimusta artikkeleita varten. Hän yhyttää avustustyöntekijä Ayela Nimrin HWF:n paikalliskonttorilta, ja tämä päätyy hänen oppaakseen Dubain siirtotyöläisten parissa.

Siirtotyöläiset olivat keväällä lakkoilleet ja kapinoineet, ja Dubain viranomaiset olivat kukistaneet tämän nopeasti ja tehokkaasti, ja tehneet samalla selväksi ettei tämä keino tulisi tehoamaan. Kurjissa ja epähygienisissä oloissa lähes vankilatyövoimana käytetty siirtotyöläisten valtava joukko on vajoamassa syvemmälle epätoivoon, ja epäillään että islamistiääriryhmät saattavat nähdä nämä otollisena värväyskampanjan kohteena.

Siirtotyöläisten parakkileireissä kulkeminen tuntuu tukevan epäilyjä: monien arabiaa osaavien etnisten ryhmien alueilla on normaalien avustustyöntekijöiden lisäksi käynyt myös hieman tulikivenkatkuisempia saarnaajia tuomassa leipää ja muistuttamassa että tämä ei ole ainoa tapa elää. Joillain alueilla nämä oli otettu vastaan hyvin, toisilla alueilla (mm. etiopialaisten parissa) heihin oltiin suhtauduttu skeptisesti. Parin päivän tutkiskelun jälkeen eräästä pakistanilaisleirin johtajalta nimeltä Mahuud tulee sana, että kaksi nuorta miestä on kadonnut ja että edes näiden työnantaja ei tiedä minne he ovat menneet.

Miehet, Ishtaq ja Ebrahim olivat alle kolmikymppisiä, lukutaidottomia, hyväkuntoisia ja vihaisia muslimeja joilla oli tuskin mitään hävittävää; periaatteessa otollista värvättävää. He olivat jutelleet oletetusti egyptiläisen Abu Jamil -nimisen saarnaajan kanssa edellispäivänä. Pian selviää, että kaksikko on tosiaan livahtanut pois siirtolaisalueelta yön aikana; tätä ei yleensä tapahdu koska ulkopuolella ei vaan ole mitään mihin mennä.

Abu Jamilin käyttämän jeepin tuntomerkit saadaan, ja leiriytymällä pariksi yöksi kameran kanssa siirtolaisalueen aiemmin käytetyn nurkan lähelle Julien onnistuu saamaan videokuvaa jeepistä. Se ei sillä erää tee mitään epäilyttävää, mutta rekisterinumero saadaan ja paikallisten viranomaisten avulla jeeppi todetaan kuuluvaksi sheikki Owais bin Maulana -nimiselle emiratille. Taustatutkimus kertoo, että Owais on beduiinijuurinen aiemmin öljyllä rikastunut mutta nyttemmin köyhtymään päin oleva aavikolla asuva mies joka ei varsinaisesti ole Dubain hallinnon suosiossa. Ayela kyselee hieman lisää tästä epäsuosiosta, mutta ei saa selvää vastausta; emiratiyhteiskunta on ulkopuolisille läpitunkematon ja epäsuosion syyksi kerrotaan vain että sheikki Owaisin isoisälle oli aikanaa tullut välirikko hänen korkeutensa silloisen Dubain emiiri Rashid bin Saeed Al Maktoumin kanssa eikä tätä oltu koskaan korjattu.

Owais asuu aavikolla ehkä 40 kilometriä itään Dubain kaupungista. Hänen telttakylästään löytyy lifestyle-artikkeli ("modernit mukavuudet kohtaavat perinteisen beduiiniasumisen") ja Julien koettaa soittaa hänen edustajalleen päästäkseen tekemään juttua hänen asumuksestaan, mutta saa ensimmäisen tapaamisajan vasta parin viikon päähän.

Siirtotyöläisten parissa katoamisia tapahtuu lisää - kolme nuorta algerialaismiestä häviää samaan tapaan kuin pakistanilaiset. Abu Jamil ilmestyy edelleen arvaamattomalla rytmillä puhumaan milloin minnekin. Ayela pohtii HWF:n konttoripäällikkö Marie Vollardin kanssa mitä pitäisi tehdä. On mahdollista että jokin ääriryhmittymä on värvännyt miehet, ehkä vietäväksi sotimaan toisaalla tai ehkä tekemään jotakin tihutyötä Dubaissa. Jotain tällaista on odotettu melkein neljän vuoden ajan mutta vielä ei mitään ole täällä tapahtunut. Mahdollisuudet saada viranomaiset kiinnostumaan kadonneista siirtotyöläisistä pelkästään ulkomaalaisten sanan perusteella tuntuvat todella pieniltä, ja jos heille mainitaan että kuvioon saattaa liittyä islamistien värvääjä, voi havaita nopeasti joutuvansa tiukkoihin kuulusteluihin ja saada lähtöpassit koko maasta. Sheikki Owais ei ilmiselvästikään halua journalisteja kotiinsa ja Julienin kyselyt aiheesta johtavat kohteliaisiin torjuntoihin.

Sheikki Owaisin asumus ei kuitenkaan ole mikään pikkuinen parin teltan leiri vaan oikea yli sadan asukkaan kylä jossa sheikin ja hänen perheensä lisäksi asuu paljon satunnaisia työntekijöitä. Arvatenkin rähjäisesti pukeutuneena on helppo saada satunnainen päivätyökeikka ruokapalkalla. Julien tahtoo käydä vilkaisemassa leiriä ja Ayela päättää lähteä mukaan vilkaisemaan työoloja aavikolla.

Sopivan nuhjuisissa vaatteissa ja halvalla pakettiautolla kaksikko ajaa aavikon teitä pitkin sheikki Owaisin kodin luo. Aavikolta esiin kohoava telttakylä on värikäs, suuri ja koristeellinen ja sen pihalla on kalliita autoja. Kun kaksikko sanoo etsivänsä työtä heidät ohjataan heti syrjään pääsisäänkäynniltä pääleirin alapuolelle, suurten hiekkadyynien alla olevaan palvelusväen telttakylään joka on paljon nuhjuisempi ja jossa varmaan asuu yli 200 ihmistä. Työtä tosiaan löytyy saman tien; kantamista, siivoamista ja vedenhakua läheisestä kaivosta riittää.

Sheikin oma asumus on naurettavan yltäkylläinen, melkeinpä ihmisen tekemä keidas keskellä aavikkoa. Palvelusväen kylässä väki on vaihtelevan rähjäistä joskaan ei nälkiintynyttä, sheikin omien telttojen keskellä ylläpidetään jopa keinokasteltua puutarhaa jossa on kalalammikko.

Julien ottaa valokuvia. Tavallisen palvelusväen ohella leirissä kulkee myös muutamia militantin näköisiä nuoria miehiä; ei aivan univormupukuisia sotilaita mutta kuitenkin kurinalaisempia kuin vain satunnaiset aseensa käsiin saaneet yli-innokkaat nuorukaiset. Parin tunnin haeskelun jälkeen vastaan Ayela näkee Abu Jamilin. Hänen seurassaan on pelottavan oloinen pitkä mies jota jopa leirin aseistettu väki näyttää pelkäävän. Palvelusväki kertoo että mies on nimeltään Abd al-Sharzain ja hekin suhtautuvat häneen selvästi kunnioituksella.

Kadonneita siirtotyöläisiä ei leirissä näy, mutta mahdollinen asekoulutus varmaankin pidettäisiin kaukana pääleiristä. Ayela saa selville että toinen leiri on ollut olemassa, mutta Abd al-Sharzainin komennosta se purettiin pari päivää sitten. Julien uskoo tuntevansa al-Sharzainin nimen, muttei muista mistä. Vailla iPhoneaan hän lähettää tekstiviestitse informaatiohakupyynnön nimestä kollegalleen Pariisissa. Julienin kontakti lähettää hänelle puoltatoista tuntia myöhemmin vastauksen: "Abd al-Sharzain on al-Qaedan kapteeni, saudi? Kuollut Irakissa 2005."

Julien muistaa kuulleensa nimen juuri saavuttuaan Irakiin joulukuussa 2004. Toisen Fallujan taistelun loppusiivouksessa Yhdysvaltain merijalkaväki metsästi muun muassa tämän nimistä al-Qaedan päällikköä ja kuvitteli tappaneensa tämän useita kertoja; lopulta raportoitiin että koko kortteli missä mies oli viimeksi nähty oli poltettu ja hänen oletettiin kuolleen. Leirissä nähty mies ei näytä edes haavoittuneelta ja aseistamattomanakin hän antaa selvästi vaarallisen vaikutelman.

Ayela ja Julien vaihtavat tietojaan ja totevat että Dubain viranomaisetkin tahtoisivat varmasti kuulla tästä. Ennenkuin he ehtivät tehdä lähtöä sheikin sotilaita pöllähtää heidän luokseen ja värvää heidät sekä kourallisen muuta palvelusväkeä äkkiä töihin. Alaleiriin peruutetaan kovalla kiireellä pari kuomulavallista kuorma-autoa ja näihin lastataan varastoteltasta vihreitä laatikoita joissa ei ole tunnuksia mutta jotka ovat selvästi aselaatikoiden kaltaisia. Operaatiota komentaa Abd al-Sharzain, mukanaan tuntematon mies joka ei ole yksi sotilaista ja näyttää selvästi toivovansa että olisi jossakin aivan muualla.

Kun tavaraa on saatu kuormureihin palvelijoita komennetaan hyppäämään lavalle; pari sheikin sotilasta tulee myös mukaan ja autot lähtevät kiireellä ajamaan aavikkoa kohti. Sotilaat vaikuttavat valppailta mutteivät täysin adrenaliinihuuruisilta; eräs palvelijoista kysyy heistä mitä on tekeillä, mutta sotilas vastaa ettei itsekään tiedä. Auton lavalla matkustaminen on epämukavaa mutte vesipullosta jaetaan nestettä eikä matka ole älyttömän pitkä.


Ehkä puolen tunnin jälkeen autot pysähtyvät. Ayela tunnistaa paikan Al-Fayah -nimiseksi kalkkikiviharjanteeksi aivan Dubain ja Sharjahin emiirikuntien rajalla, vajaat 60 kilometriä rannikolta. Paikka on keskellä ei-mitään. Autot on pysäköity korkealle, niin ylös kuin rinteeseen johtavaa huonoa tietä suinkin pääsee, ja laatikoita aletaan purkaa vauhdikkaasti. Niiden sisältä paljastuu muoviräjähteitä. Sotilaat vievät räjähteitä kallioon kaivautuvaan pari metriä leveään kanjoniin ja alkavat kersantin ohjeiden mukaan kiinnittää niitä sen seiniin. Abd al-Sharzainia ei näy.

Ayela ehtii lähettää Marielle tekstiviestin jossa hän kertoo heidän sijaintinsa ja vähän siitä mitä on tapahtumassa. Mitään ilmeistä syytä kanjoniin viritettäviin räjähteisiin ei näy ja useimmat muutkin kantotyöhön värvätyt näyttävät hämmentyneiltä. Aurinko on laskemassa ja lämpötilakin on inhimillisempi.

Yhtäkkiä kaikki sotilaat ja tukihenkilökunta komennetaan maastoutumaan: parin kilometrin päässä näkyy auto joka kääntyy päätieltä kohti kalliota. Kivien takaa Ayela ja Julien eivät näe tarkalleen mitä tapahtuu, mutta auton nähdään selvästi ajavan suoraan kanjonin suuta kohti. Ayela lähettää loputkin viestistään.

Sheikin sotilaat pysäyttävät auton ja ottavat sen matkustajat ulos aseilla uhaten. Autosta on noussut kaksi sotilaspoliisia ja kolmantena nuori länsimaiselta vaikuttava tyttö jolla on käsiraudat. Heitä marssitetaan ylös kohti kuormureita. Räjähteiden virittäminen alkaa uudestaan, entistä kovemmalla kiireellä.

Pelinjohtajan huomioita

Al-Qaedan käyttäminen (oletettuna?) antagonistina tässä tuntui ehkä hieman halvalta, mutta pelin teemoihin se kyllä sopii. Jos olisin mitoittanut pelin hieman toisin olisin ehkä ehtinyt paremminkin irrotella monimutkaisesti puhuvien arabihahmojen kanssa, mutta kun tämä nyt oikeasti oli tällainen kiskoilla kulkeva juttu niin ajattelin pitää detaljitason suhteellisen karkeana.


Pelattiin 18.9. 2009

---

CategoryPelit